KUMINEN MIES Hiljaa hiipii halki yön, outo kuminen mies
Moneen paikkaan omituiseen, vievät kumiset tiet.
Henkseleitään heiluttaa, epätahdissa.
Viheltelee kulkeissaan, jotain atonaalista…
Lipoo hiljaa huuliaan, kumisia.
Guttaperkka kypärä, kumipäässään.
Kumiräkä poskellaan, ja nenä.
Vain kumikissa seuranaan, ei muuta: Mistä tulee?
Tiedä en, takaa muurin kumisen.
Mitä hakee? Tiedä en, kostoa… kenties!
Hiljaa hiipi halki yön, sairas kuminen mies.
Moneen paikkaan omituiseen, veivät kumiset tiet…
SURKURUPULI
Kaukana korven kätköissä, synkän metsän syövereissä surkurupuli asustaa, matalassa torpassaan…
Karttaa houkutukset kaupungin, kiertää kaukaa kulttuurin ei hanki ruokaa kaupasta vaan syö eksyneitä marjastajia…
Vailla yhtään ystävää, surkurupuli aikoo elää ei juoruja eikä valheita tartte korvessa kuunnella…
Öisin saattaa tuskissaan, se joskus alkaa laulamaan vaikka inhoaakin ihmistä, joskus kaipaa ystävää…
Oi-oi, korvessa surullinen laulu soi, Oi-oi, vain surkurupuli näin laulaa voi…
Tiettömän taipaleen takana, pienellä metsäaukiolla matalassa torpassa valtionmailla surkurupuli asustaa…
Öisin saattaa tuskissaan, se joskus alkaa laulamaan vaikka inhoaakin ihmistä, joskus kaipaa ystävää…
PIENI KIINALAINEN UNILAULU
Pieni kylä unessa taikavuorten juurella aamun valon loisteessa uinuu unta rauhaisaa…
Vuoret vanhat, arvokkaat vartioivat nukkuvaa lumihuiput korkeat unen turvaavat…
Nukkukaa nyt sisaret ja nukkukaa nyt veljet.
Lohikäärmeen sisaret ja lohikäärmeen veljet…
Kylän silmät avautuu, lumous hiljaa haihtuu aamuhetki hiljainen päivän kiireeks vaihtuu…
Kiirehtikää sisaret ja kiirehtikää veljet…
Päivä mailleen laskee taas, valo länteen katoaa pieni kylä nukahtaa vain vuoret viisaat valvovat
KUMIKAMELI Pieni ja katkera kumikameli hyljättynä erämaassa itki orpona kaukana kotoaan keskellä hiekkaa polttavaa
Pienen surullisen kumikamelin karavaani yksin hylkäsi, lähti matkaan kohti Mekkaa ei tarvittu pientä kumikamelia
Älä tykkää kyttyrää…
Pieni ja katkera kumikameli sairastui ja karvat kadotti pieni ja kalju kumikameli karavaania turhaan odotti.
KÄÄRMEENNOSTATUS LAULU Juoppo vanha fakiiri lojuu piikkivuoteellaan puhaltelee peliään ohimosuonet pullollaan…
Sijasta äänen suloisen kuulee kansa töräyksen kun fakiiri torveaan kiusaamalla koettaa nostaa käärmettään…
Nouse nouse nouse jo, pyyntö ei liene kohtuuton.
Nouse nouse nouse jo, tai teetän susta lompakon.
Korin kansi aukeaa kansan joukko kohahtaa, sijasta kobran hirmuisen nousee kumikäärme karvainen.
ALUSSA OLI VAIN RYTMI
Ei ollut valoa, ei ollut kansaa pimeydessä vaeltavaa
Ei ollut väkeä, ei ollut valtaa sen nälkää tai sen janoa
Ei ollut sanoja, ei ollut säveltä hiljaisuuden halkaisevaa
Ei ollut maata, ei ollut kuuta kaikkivaltiasta aurinkoa
Alussa oli vain rytmi…
Rytmi maan, rytmi meren kahden pakaran hikisen
Ei ollut syntymää, ei ollut elämää ilman tiettyä säännöllisyyttä
VELI EESAU
Heimo vieras kummallinen löytyi sattumalta pimeistä luolista metrotunnelin alta väki musta naamaltaan puhui serbokratiaa ei sietänyt päivän valoa söi eksyneitä humalaisia
Oli kulttuurishokki tappava vei puolet koko heimosta pian jäljellä enää neljännes tiedekin vaati veronsa heimo vieras kummallinen pelästynyt tusina nyt tuo joukko surkea häkeissä korkeasaaressa
Oi veli eesau, musta olet naamaltasi.
Oi veli eesau, mikä lienet heimoltasi.
Oi veli eesau, musta olet naamaltasi.
Oi veli eesau, mitä liikkuu kallossasi.
KOLKKOKOLMEMETRINEN
Kolkko musta ratsastaja allaan ratsu kuolaava, painaa kylkiin kannuksia, piiiska maistaa pakaraa
Yli kuuman preerian ja yli vuorten, kuolleen maan kolkko musta ratsastaja ratsu paran pakottaa
Saapuu pieneen kyläpahaan suoraan eteen saluunan kaatuu katuun kuolleena ratsuparka miehen alta
Astuu sisään kapakkaan ja tempaa esiin aseensa ampuu kaikki hengiltä ja sitten piippuun puhaltaa
Kostajakolkkokolmemetrinen katoaa yöhön preerian
Sheriffi ei tavoita koskaan miestä kavalaa, mutta ovelaa
Sieppaa kadulta uuden ratsun sitä matkaan hoputtaa, yli vuorten, preerian ja kohti uutta saluunaa…
YÖVIERAS
Tuuliko se puun oksan kolautaa huoneesi seinään mikä mahtaakaan olla varjo tuo ikkunas takana Yövieras, niljaisena vuoteessas…
Kuka koettaakaan rautakangella ovesi avata Kuka mahtaakaan olla hahmo tuo huoneesi nurkassa
Yövieras…
SILMÄKOVANA
Poltan, revin, potkin, raiskaan kiviä ikkunoihin paiskaan
ihmisten niskaan viskon paskaa
pötkin pakoon mennessäni nauran
Ihmiset katsoo kummissaan
holtitonta kohkaajaa
eivät tiedä minun tuntevan ihmiskunnan suurinta salaisuutta
Kiire on, hoppu-hoppu huomenna tulee maailmanloppu…
TOTEEMIN JUURELLA
Toteemipaaluun köytettynä vapisee kalpea mies punanahat vihaiset hältä kohta nahkan päästä vie.
Myynyt oli viskiä vetistä romminassakoita vajaita helmet, lahjat päällikölle eivät olleetkaan aitoja…
Toteemipaaluun köytettynä anoo armoa kalpea mies sanoo päänsä olevan saastainen ja nahkan heikkolaatuinen vaan aseet olivat ruosteisia ja patruunat homeisia punanahat sotansa hävisivät kuoli monta urheaa soturia…
Älä päällikkö nahkaa päästäni vie muuten katkeaa multa elon tie Kukas sulle kiväärit ja viinat tuo jos joudun kehnon luo…
Toteemipaalun juurella lojuu kelmeä mie vaan kohta kiroukseen avautuu suu mies kompuroi jaloilleen karvattomana ja katkerana yöhön kylästä pakenee…
ISÄN KÄDESTÄ
Hahmo synkkä nousee suosta yllään paita rautainen kädessänsä ruoska julma ruoska kolmihaarainen Astuu esiin usvasta tuonen hanhi harteillaan rautapaita tahriutuu kun hanhi niskaan paskantaa
Anna piiskaa…
Joku huutaa tuskissaan joku ihan muuten vaan nahka, nahkan kohdatessaan laulaa kuumaa lauluaan
Kansa heikko uskossaan julmaa miestä kavahtaa mies ei sano sanaakaan hullun lailla nauraa vaan ja antaa piiskaa.
ARMOTON AAVIKKO
Kuumuus kielen kitalakeen liimaa matkan teko piinaa ratsun uljaat kyttyrät ovat kuin tyhjät tyrät
Kulkijalla köyhällä hällä ei ole mitään matkan päätepisteessä ei edes henkeään
Vain rannaton aavikko voi olla näin armoton sekä ratsu, että ratsastaja on väsynyt, ja toivoton…
Alla ratsu voipunut toivostaan luopunut ratsastaja ymmärtää on aika koittanut
Viimeisillä voimillaan hän ”aseen” esiin kaivaa ratsun ”juoma-astiaan” ”leilinsä” tyhjäksi ammentaa
KAS JÄRJENVALOSAMMUI JUURI Juuri ennen sarastusta eksyksissä harhailen ympärilläin valtakunta jossa hulluus hallitsee
Synkän linnan käytävissä kolkoissa vankityrmissä vanki julman hallitsijan järjen valo viimeinen…
Vartijat valkeissa haarniskoissaan vartioivat vankiaan hiljaa hiljaa himmenevää hiipuvaa, pian sammuvaa
On valo nähnyt vahvempansa hulluus järjen kukistaa toivon kipinä viimeinenkin hiipuu hiljaa katoaa…
HORJUVA HOLTITON MATKUSTAJA
Horjuen holtiton matkustaja ja maksetut kantajat viimeisellä matkallansa makaa hiljaa vaaan
Rauhaton oli luonnoltansa paha sisultaan pelasi, söi, räyhäsi, joi varasti, myi jos voi
Halki puistikon hiljentyneen vie tie miehen likaisen rovasti hellästi hymyillen suntiolle kuiskuttelee…
Monttuun syvään pohjattomaan mies paiskataan arkkuineen oli koittanut aikansa aloilleen asettua…
Ei kukaan jäänyt suremaan, miestä inhottavaa…
Ei yhtään ainoaa ystävääkään, hän hankkinut aikanaan…
HALKI ERÄMAAN
Vuorten takaa siintää kuollut erämaa sitä kohden beduiini ratsastaa etsii aarretta, josta kuullut on kartan vohkinut on kätköist’ ullakon
Halki erämaan, beduiini ratsastaa, Halki erämaan, aarretta hän katsastaa
Erämaassa aina hirmu kuuma on ja beduiinin jano yllättää etsii vettä löytää pienen jorpakon ja siitä vettä janoon ammentaa…
Reitin tietää, saapuu viimein aarteen luo sen maasta kaivaa ylös kohottaa
Kamelinsa varustaa ja lähtee pois ilouutista kotiinsa kertomaan…
PÄIVÄLLÄKAIKELLE NAURETTIIN
Hurja huuto kaikuu yössä on pahan voimat jälleen työssä jotakuta lyödään hengiltä tai syödään elävältä juu
Jonkun taitaa paha periä nielee tylsiä partakoneen teriä outo hahmo vaeltaa yössä rivi päänahkoja vyössään
Hengen miehet rukoilee turhaan moni turvaa itsemurhaan: hyppivät rotkoon, hyppivät koskeen ja pahahenki pistää ruumiit poskeen
ABI MALE SPIRITUS…
Verilöyly kesti aamuunasti päivällä kaikelle naurettiin- kunnes jälleen aurinko laski, lisää päitä katkottiin
PAPERIKAPTEENI
Kapteeni kalpea paperilaivan suuren meren armoilla kumartuu kapteeni yli laidan tyynnyttää vettä raivoavaa
Tarjoaa merelle uhrilahjan osan itseään ojentaa mutta meri ei osaan tyydy koko miestä janoaa
Paperikapteeni, painomustemereen hukkui
Nousee merestä vaahtoinen koura purren nurin huitaisee kapteeniin tarttuvat sormet kylmät vain lakki merkiksi jää…
